Miekkailija

24.01.2016

Tänään me katsomme opettajaa. Ei meitä käytetä luokkahuoneessa, mutta me kuljemme opettajan jäljessä tyhjältä kadulta avoimeen kerhoon. Kaikkialla muualla on hiljaista, mutta kerhossa on kaikki. Miekkailu antaa heille muuta ajateltavaa, sanoo opettajatar. Heidät pitää saada luottamaan siihen, että jotain tekemisen arvoista tulee vielä, kunhan ei jää vain kaipaamaan.

 

Elokuva jättää vain pelkän. On helppo nähdä. Julkinen tila. Työ on läpeensä poliittista, sekä ulkoista virkamies- ja puoluepoliittista että arjen toiminnan voimakasta politiikkaa, jossa jokainen askel kantaa merkityksen. Vapaa mies tai nainen kävelee kohti poliittisia tekoja, niin kuin hänen tahtonsa, sydämensä tai uskonsa sanoo, niin kauan kun hän on vapaa kävelemään. Arjen askeleet ovat vapautta. Järjestelmä sitoo ja hiipii nurkissa, mutta silläkin on ihmisen ruumis ja tahto.

 

Merkityksellinen teko on teko, joka on ylimääräinen. Vain se. Poliittista rohkeutta on teko, joka tehdään, vaikka joku estää. Mikään muu kuin ylimääräinen ei ole kantaaottavaa, ei kevyesti eikä vakavasti. Vasta teko, joka tehdään ilman, että se kuuluu tehdä, antaa merkityksen. Niin kauan kun opettaja kävelee julkisessa tilassa omalla paikallaan opettajana, kukaan ei häntä korvaa. Silloin hän voi toteuttaa tekoja. Kukaan muu ei hänen puolestaan voi sanoa, hyvä on, ei sitten. Hän on omalla paikallaan ja voi valita onko vastaus ’hyvä on’. Opettaja voi valita, onko hän sekä opettaja että miekkailija, vai onko hän vain opettaja.

 

Tarvitseeko miekan tehdäkseen jotain merkittävää? Voiko merkityksellistä tehdä ilman taistelua? Entäpä jos ei?  Silloin onni tai innostaminen onkin aina pyyntö juuri taisteluun. Vasta miekka voi viedä toimintaan, joka innostaa senkin jälkeen kun opettajaa ei enää ole. Vai onko taistelu silloinkin vain sitä, mikä pakottaa ajatukset pois, antaa muuta ajateltavaa, ettei jäisi kaipaamaan... Tosin sekin voi tehdä onnelliseksi.